Tota oon kuullut nyt liiankin paljon, omasta mielestä teen kaiken koska on pakko.
Joo tottakai meen töihin, en oo koskaan lintsannu töistä vaikka ei jaksaisi tai kiinnostaisi. Ja teen kaiken mitä oon luvannu, kuten noi keittiövuorot.
''Oot nauranut paljon muiden seurassa ja jutellut kaikkien kanssa.''
Jotenkin toi lause ärsyttää mua tosi paljon, pitäskö mun itkee koko ajan ja vetää ranteet auki?
Kulkee niin että en varmasti katso ketään silmiin.
Se ei tarkota että voisin hyvin jos teen kaiken ton. Voin silti sisältä paskasti, haluan olla ''normaali''. En jaksa koko ajan olla se masentunu tai mennä sanomaan ohjaajille etten jaksa.
Musta muutenkin tuntuu että oon sanonu ''liikaa'' etten jaksa koska mua ei oteta enään tosissaan.
Mun pitäs varmaan kertoo ohjaajille rehellisesti miten voin, ja tein sen tällä viikolla mutta mitä sitten kun kukaan ei usko miltä musta tuntuu?
Joo näytän päällepäin hyvinvoivalta ja kaikki vetoo siihen että jaksan nousta sängystä. Oon pitkään miettiny että pitäskö tahalleen tehä itelle jotain että mut otettas tosissaan?
En toivo muuta ku että mua uskotaan sen mitä sanon.
Musta on vähän myöhästä auttaa ihmistä joka ei nouse sängystä tai ei suostu puhumaan. Tottakai jokainen tarvii hoitoo mutta nyt kun mä sitä haluan ni en meinaa saada sitä. Tai on mulle sanottu että voin mennä aina juttelemaan mutta en vaan oon niin rohkee että uskaltasin, mä tiedän että ohjaajat on täällä mua varten mutta oon tottunu pärjää yksin. Miks en pärjäis nytkin?
En oikeesti tiedä, mun olo on niin sekava että en tiiä miten pitäs toimia ja olla. Haluisin vaan huutaa täysiä ja itkee mutta en pysty siihen enkä tiedä miks.
Miks kaikki ei voi olla niin kuin ennen? Musta vaan tuntuu etten selvii tästä taistelusta. Pakko vaan yrittää!!
-Sara
Missäs käyt töissä?-:)
VastaaPoistaOon keittiöllä kaks päivää viikossa töissä :)
PoistaMoi! Ite sairastin vaikeaa masennusta useamman vuoden. Tuosta tekstistä tuli paljon muistoja mieleen. Yks asia mikä mua ärsytti sillon oli just tuo että kun sanottiin että oot jo paaaljon paremmassa kunnossa. Joskus mun terapeutin kanssa alettiin sit selvittää miks se ärsyttää. Ja se ei pelkästään ärsyttäny vaan myös pelotti ja sai pienen paniikin nousemaan pintaan. Tajusin, että mua pelotti se, että jos mulla menis vähän paremmin, ei ihmiset huomais sitä pahaa oloa siellä taustalla, että ne taas luulis, että mä oon parantunu vaikka ite koin olevani heikko. Mua pelotti, että mut jätetään yksin. Jotenkin myös aina säikäytti kun tajus, että muutkin on huomannu, että on menny paremmin. Oli niin tottunu siihen pahaan oloon, että ei enää uskaltanu tuntea mitään muuta. Pelotti se kaikki mitä se tuo mukanaan. Vasta paljon paljon myöhemmin, kun uskalsin luottaa ettei mua hylätä, kun tunnen olevani onnellinen aidosti tai muuta, niin uskalsin alkaa parantumaan. Itse parantumisen alkamiseen tarvitaan hirvittävä työ. Ja masentuneella tai huono vointisella se tuntuu kymmenen kertaa kovemmalta työltä. Mä haluan sulle sanoa, että säkin oot selvinny. On jo paljon, että myönnät asiat itselles. Vielä on varmasti matkaa parempaan, mutta älä pelkää. Joka päivä oot askeleen pidemmällä. Niinhän sitä sanotaan, että yks askel eteenpäin, kaks askelta taaksepäin. Takapakkeja tulee, mutta niitä tulee kaikille. Joku päivä sä seisot vielä vahvempana kuin koskaan ja olet onnellisin nainen koko maailmassa. Paljon tsemppejä sinulle! Oot rohkea!
VastaaPoistaKiitos paljon kommentista!! :) ja ihana kuulla että tätä lukee myös joku joka on selättäny masennuksen! Tää kommentti saa mua jälleen jaksamaan päivän, huomenna löydän jotain joka siivittää seuraavaan ja taas seuraavaan päivään :) tsemppiä paljon myös sulle ❤️
Poista