Janina, mun paras ystävä on sairas ja joutunu sairaalaan tässä kuukauden aikana varmaan 20 kertaa josta mä oon ollu mukana jonkun 15 kertaa. Oon aina sen mukana kun oon kotona mutta mulla on ollu tässä juhlia ja muita joiden takia oon ollu muualla. Mutta nyt ei puhuta janinasta vaan musta.
Alle kuukaus sitten jäin saikulle, joo taas. Ei yllätä varmaan monia mutta tein sen päätöksen ite. Kerron siitä nyt ja toivottavasti edes osa ymmärtää mua.
Ennenkun jäin saikulle tapahtu paljon, olin ollu janinan mukana sairaalassa jo kymmenen kertaa, istuin päivystyksessä tunteja joka kerta. Meni yöhön ja aamulla lähin kouluun. Koulussa olin super väsyny. Myös siihen aikaan olin paljon kahen ystävän tukena joilla oli vaikeeta. Tuin niitä, olin mukana hakemassa apua. Sitten se että joka ilta melkeen olin päivystyksessä.
Muistan sen päivän kun oli sunnuntai ja taas mentiin ambulanssilla sairaalaan. Katoin vierestä kun janinaan sattu. Koko matkan itkin. Mietin miten mä jaksan elää omaa elämää kun mulla ei sellasta ollut. Tulin päivystykseen ja menin röökille. Itkin ja mietin mitä teen. Sillon päätin että jään saikulle, kerroin ensin äidille päätöksestä joka ei ollut helppo. Maanantaina sitte soitin lääkärille joka anto ajan ja kirjotti mulle sairaslomaa. Tunsin että olin pettänyt mun läheiset. Tunsin olevani täysin epäonnistunu yksilö, miks mulla ei onnistunu mikään? Miks en osaa koskaan elää normaalisti ja tehä mun elämästä vähän helpompaa?
Mutta nyt oon ollu saikulla ja tajunnu miten hyvä päätös se on ollu. Jos oisin jatkanu samaa rataa että oisin koulussa ja hoitanu kaiken muun. Olisin ollut ite kohta sairaalahoidossa. Mun psyka sano mun mielestä hyvin "sä oot paremmassa kunnossa ku koskaan mutta silti oot haavoittuvainen ja tämmöset asiat kolahtaa suhun isommin kun muihin". Sen voimalla oon jaksanu ja antanu itelleni luvan olla heikkona. Heikko mä olen mutta toisaalta vahvempi kuin koskaan. Mua ei pienet asiat enää satu mutta sattuu nähä toinen tuskissaan osaamatta tehä mitään. Tai siinä tilanteessa ei vaan voi tehä mitään. Oon ollu saikulla pari viikkoa ja nyt alko kesäloma, syksyllä jatkan koulua ja kahen vuoden päästä valmistun. Se on hienoin asia minkä voin saavuttaa, ammatin. Haluan tehä ihmisten parissa töitä, olla auttamassa muita.
Lopetan tän kirjotuksen siihen miten ensihoitaja tänään sano mulle "susta huomaa että opiskelet lähihoitajaks ja susta vielä tulee todella hyvä hoitaja!"
Se oli niin kauniisti sanottu että mä vaan hymyilen.
Kiitos kun luit! <3 Lupaan kirjotella useemmin :)
~sara~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti