Mä en nyt äkkiseltää muista oonko aiemmin kertonut tästä mutta katoin vanhoja tekstejä ja ite en löytänyt joten halusin kertoo!
Monet on multa kysyny että miten "vajosit" psykoosiin ja se on hyvä kysymys. En tiedä missä välissä menin niin huonoon kuntoon. Kumpa tietäsin niin ois helpompi reagoida jos meinaan uudestaan sairastua yhtä vakavasti..
Psykoosin syitä on monia mutta luulen että mulla siihen vaikutti ainakin ainainen stressi ja unihäiriöt.
Miten mä sitten käyttäydyin?
Musta mä olin täysin normaali jolla oli vaan vaikeampaa, en ois ikinä kuvitellu että just minä sairastuisin. Kyllä olin kuullu masennuksesta ja psykoosista mutta ne oli samalla vieras käsite. Ajattelin että ei ne mua tuu koskaan koskemaan ja taas olin väärässä.
Mutta muiden silmissä mä vetäydyin, en jaksanut puhua muille ja olin kun haamu. Sama oisko ollut iloista tai surullista asiaa otin kaiken samalla tavalla tai ehkä sisimmässä iloitsin tai itkin mutta ulos päin näytti kuin asialla ei olisi ollut väliä.
Mun on myös vaikee kertoo psykoosista koska en oikeen muista siitä ajasta mitään. Vähän niinkuin olisi pieni muistikatkos omasta elämästä. Aina sillon tällön tulee semmonen ahaa elämys että tajuan mitä oon käyny läpi. Ja ärsyttävintä on että kun joku tulee vastaan muistan että oon nähny ton joskus mutta en tiedä onko se hoitaja vai potilas kellokoskelta. Hassua mutta tosi ärysttävää!
Sillon kun olin huonoimmillani ainut mitä muistan on kun satutin itteeni, sillon tunsin olevana elävä. Saatoin hakata kättä seinään niin että se meinas murtua tai rikkoa jotain vaan sen takia että tuntisin edes kipua. Sairasta. Mutta haluan kertoa täällä sen takia että jos voin auttaa edes yhtä ni oon super onnellinen!! :)
Kellokoskella oli myös (näin jälkikäteen miettittynä) huonoa se että jos jollain potilaalla oli jotain terävää se lainasi sitä vaikka tiesi että lopputulos olisi arpia. Sitä tapahtu sillon ja tapahtuu varmasti vieläkin.
Mun papereissa lukee että "on päättäny tappaa itsensä ennen kuin täyttää kahdeksantoista. "
Mä en muista sanoneeni niin mutta uskon että se on totta.
Mä oon nyt 20 ja elän. Joten pitäisi olla onnellinen mutta en ole. Mutta voin sanoa selvinneeni pidempään kuin aattelin.
En voi sanoa etten ikinä enää sairastu psykoosiin koska mulla on edelleen psykoottisia oireita mutta toivon sydämmestäni että niin ei käy. En toivo sitä kenellekkään ! Mulle on myös sanottu että kerään huomiota tällä sairaudella mutta voin sanoa että olisin tosi hyvä näyttelijä jos osaisin näytellä neljä vuotta putkeen masentunutta. Ja välillä olla psykoosissa.
-sara
Miten määrittelet psykoosin ja siihen sairastumisen?
VastaaPoista