Mä oon eläny ihan normaalin lapsuuden niinku moni muu, mä oon käyny normaalin koulun, mä alotan syksyllä opskelun. Ainut mikä mut erottaa monista että mä sairastan masennusta.
Mä en tarvi mitään paapomista tai että mulle ei uskalla olla normaali oma ittensä. Mä en sairasta mitään ruttoa, tää ei tartu.
Lapsuudessa mä leikin normaalisti sisarrusten kanssa nukeilla tai legoilla. Kyllä me riideltiin mutta ei me jaksettu olla kauaa toisillemme vihasia koska muuten ei ollut leikki kaveria :D Meillä oli ihan normaali kasvatus, säännöt oli joista oon kiitollinen. Niiden myötä musta on kasvanut tälläinen. Mun arvot varmaan tulee osittain kasvatuksesta. Ihmisen pitää olla rehellinen, pitää tulla kaikkien kanssa toimeen vaikka heistä ei tykkäisi ja paljon paljon muuta.
Mutta joku muuttui vuonna 2013. Kumpa saisin kiinni että mikä. Mietin monesti että miksi minä? Mutta kun mietin lisää en ois halunnut masennusta kenellekkään sisarruksista. Joten onneksi minä. En oisi halunnut kenellekkään näin paljon pahaa.
Tai en tiiä onko tää kaikki pahaa, oon myös kasvanut paljon tän masennuksen aikana ja tiedän millainen ihminen mä haluan olla.
Mulla alkaa koulu kuukauden päästä ja oon miettinyt paljon että saanko ystäviä tai miten oon heidän seurassaan. Mutta mä jaksan uskoa että meijän luokalle tulee ihmisiä jotka haluaa tutustua pelkkään muhun, niiden ei tarvi miettiä masennusta. Haluan vaan niin kovasti olla pelkkä sara.
Mä osaan sanoa jos joku tuntuu pahalle, mä osaan sanoa ei, mä osaan kertoa jos joku ei miellytä. Mua välillä ärsyttää koska mun puolesta aatellaan liikaa. Mitä jos saralle tulee paha mieli tai mitä jos sara ei uskalla sanoa jos ei pidä tästä. Mutta kyllä mä osaan, mä oon jo 20! Mä osaan rakentaa omaa elämää.
Mä oon tehny virheitä myös oman parantumisen kannalta mutta jokainen meistä tekee virheitä, eikö niin?
Ainut mitä haluan niin olla normaali. Mä haluan elää normaalia kakskymppisen elämää, joo en asu omassa asunnossa tai en huolehi lääkkeistäni ite mutta joskus, vielä joku päivä mä hoidan kaiken ite. Mutta se päivä ei oo vielä tänään, mutta ainut mitä voin sanoa muidenkin masentuneiden puolesta on että tärkeintä on että läheiset ei lähe. Ihan sama vaikka pelkäisitte masentunutta mutta se on silti se sama ihminen joka se on ollut aina. Ei masennus niin paljoo ihmistä muuta. Pysykää vieressä ja kertokaa että elämässä on paljon hyvää. Koska mullakin on usein niitä päiviä että en vaan jaksa aatella positiivisesti ni sillon mun ystävät on aatellu. Se mua kantaa.
Ainut mitä haluan tän tekstin aikana sanoa että MÄ OON NORMAALI!
-sara-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti