Mun tuparit... Meni niin hyvin penkin alle. Olin kutsunut 20 ihmistä joista kuus tuli. En tiedä mitä tein väärin. Tuntu tosi pahalle ja oon siitä asti yrittänyt kerätä itteäni ja uskotella "kaikki tärkeet ihmiset tuli".
Mutta se on hirmuisen vaikeaa.
Näin osasto kavereita ja yksi niistä sanoi "olit ihminen jolle oli helppo puhua ja sinulla oli olkapää johon pystyi aina itkemään".
Tuli itelle tosi hyvä fiilis, olen tehnyt elämässä ainakin jotain oikein.
Muuten tuntuu että epäonnistun kaikessa.
Oon ollut yksinäinen.
Ihmisiä löytyy jotka haluavat olla kannssani mutta tunnen yksinäisyyttä silti koko ajan.
Tulee syksy. Kaikilla alkaa koulut/työt, jokaisella alkaa oma arki mutta mitä minulla alkaa? Ei yhtään mitään. Edelleen olen sairaslomalla, edelleen olen yksin paljon, edelleen kaikki tuntuu paskalta.
Oon miettinyt paljon osastolle menoa mutta en halua enään pettää kenenkään luottamusta. Vaikka pitäisi olla itsekkäämpi ja ajattella omaa parasta mutta sitä en osaa. Haluan aina että tärkimmät ihmiset voivat hyvin <3
Ääh, miks mun teksteistä tulee näi masentavia ja valittavia. Mutta onko mun enää pakko esittää et kaikki menee todella hyvin vaikka sisällä kamppailen kuoleman ajatusten kanssa? Jos jotain ei kiinnosta lukea niin ketään en oo pakottanu.
~sara
Pitäiskö sun hakea jotain töitä nyt syksyksi jos et kouluun mee? Saisit vähän rytmiä elämään ja tutustuisit uusin ihmisiin! Esim asiakaspalveluhommissa pärjäisit varnasti ja usei sillä alalla myös nuoria paljon töissä niin voisit saada uusia kavereita! Valoisaa syksyä ja älä jää passiivisesti makaamaan kämpälle ja odottamaan paranemista vaan hae omilla teoilla elämälle uutta suuntaa esim jostain uudesta harrastuksesta tai juuri töistä! Tsemppiä!
VastaaPoista