kulunut vuosi

Vuosi 2014 on ollu melkosta vuoristo rataa, toista samanlaista en jaksa.

Tammikuussa olin vielä nuoriso puolella kellokoskella ja täytettyäni 18 mut siirrettiin aikuispuolelle.
Henkilökohtaisesti ite pidin enemmän nuoriso puolesta, koska siellä pidettin ¨parempaa¨ huolta.
Olin välillä kotona ja menin uudestaan kellokoskelle, se oli melkoista ramppaamista.

Helmi-maaliskuu meni osastolla. Olin osan aikaa kotona  mutta se oli melkoinen suo ylitettäväks. Olin vaan niin väsynyt ettei siitä tullut yksinkertaisesti mitään.

Huhtikuun lopulla otin yliannostuksen osastolla, olin varma etten päässyt lähtemään turkkiin mutta olin väärässä. Turkin reissu oli aika paska mutta sen jälkeen alkoi taas vaikee aika. Palasin osastolle toukokuussa. Silloin päätin etten enää koskaan palaa kellokoskelle.
Se on pitänyt, ainakin tähän asti.

Osaston jälkeen rupesi tapahtumaan, mulla oli hoitoneuvottelu. Siellä puhuttiin omasta asunnosta, siitä että kotikuntouttaja alkaa käymään mun luona mutta lääkitys pysyi samana vaikka olin asiasta ihan eri mieltä.
Järkytyin kun kuulin että voisin mennä seuraavana päivänä katsomaan yhtä asuntoa. Otin sen.
 
Muuton jälkeen oli tosi vaikeeta. Tunsin että minut oli heitetty kotoa pois, ettei kukaan olisi vastuussa tekemisistäni. Olin tosi yksinäinen, en tuntenut klaukkalasta ketään. Oon aina pelännyt olla yksin yötä, jouduin senkin kokemaan. Pelkäsin jokaista rasahdusta. Halusin vain palata vanhempieni luokse. Mutta pakko oli tottua olemaan yksin. Ei ollut mahollisuutta palata. Vietin silti suurimman ajan vanhemmilla.

En ollut missään kesätöissä sillä olin sairaslomalla ja ei minusta olisi edes ollut mihinkään. Tunsin silti olevani epäonnistunut, kaikki kaverit kävivät töissä ja minä vain makoilin kotona. Mietin monesti että jos olisin jaksanut käydä koulua, valmistuisin sieltä 2015 keväällä. Nyt olen ilman mitään koulutusta. Elämä hukassa ja kaikki pitää käydä vaikeimman kautta. En toivo kenellekkään samanlaista! Kumpa masennus voitaisiin kitekä maailmasta. Pyrin itse tekemään  maailmasta paremman paikan mutta yksin se on vaikeaa. 

Heinäkuussa minusta tuli täti, en ole koskaan kokenut vastaavaa. Se onni joka tuli uutisten jälkeen oli uskomaton. Muistan, olin serkkujeni rannassa. Täti soitti ja sanoi onnea. Olin ihan ihmeissään ja kysyin että mitä? Täti käski katsoa whatsappia ja näin jotain uskomattoman kaunista, täydellisen lapsen. Itkin onnesta, kerrankin tapahtuin jotain hyvää. Syntyi viaton lapsi jonka jokainen hymy saa uskomaan ettei maailmassa mitään pahaa ole.

Onni meni pian ohi ja tuli syksy joka on ollut tosi haastava. Joka kerta kun oon ollu yksin mietin miten olisi vain helpompi luovuttaa. Kaikki sanovat että kyllä sä selviit. Mutta kun on monta vuotta taistellut samaa vastaan, usko rupeaa loppumaan sekä voimat. Tuntuu ettei kukaan ota mua tosissaan paitsi kotikuntouttaja josta on ollut uskomaton apu mulle!


Kävin myös ganarialla, se oli kyllä paras matka!! Sai unohettua kaikki ja nauttia pelkst' seurasta ja lämmöstä! Voisin koska tahansa lähtee uudestaan!
Tuli taas pimeä aika ja sade kelit, kaamos. Vihaan sitä. Syksy on aina ollut vaikein aika, ei näy mitään hyvää. En edes tiedä miten oon jaksanu taistella taas tänne asti. Kai sitä voimaa aina jostain löytyy. Mutta silti sitä aina miettii että mitä jos ei nousiskaan sängystä, mitä jos ei poistuis kämpältä mihinkään ja sammuttaisi vain puhelimen.

Tuli joulukuu ja päätetiin että vietetään turussa mökillä joulu. Ollaan oltu aina kotona niin tuntui hassulta ajatuskelta mutta mulle se kävi, ja niin myös kaikille muille. Joulu on ihanaa aikaa, saa olla perheen kesken monta päivää yhdessä. Saa vaan nauttia ja unohtaa murheet. Kun tämä vuosi kääntyy loppua kohti on yksi vuosi taas eletty.

Jos pitäisi kuvata tätä vuotta muutamalla sanalla sanoisin elämä on mennyt kuten vuoristorata. Enemmän ylämäkiä mutta myös muutama alamäki mahtuu joukkoon.

Kommentoikaa mistä haluaisitte kuulla :) -sara