Aattelin kirjottaa osasto elämästä, toiveena se että en olisi siellä enää koskaan mutta sitä ei tiedä kukaan. Voi olla että masennus uusiutuu joskus. Mutta sitä toivon kaikista vähiten!
Nuoriso puolella päivä alko aamupalalla klo 8 jonka jälkeen oli aamukokous. Siellä kerrottiin jokaisen omahoitaja aamu päiväksi. Sen jälkeen ylä aste ikäiset lähti osaston kouluun, se ei koskenut mua.
Mä kattelin telkkaria ja juttelin hoitajani kanssa. Luin kirjaa ja tein käsitöitä. Ruoka oli klo 12 ja saatoin sen jälkeen pelata pelejä. Välipala klo 14 ja ruoka klo 16. Oli myös iltakokous mutta en muista aikaa. Siellä kerrottiin illan hoitaja ja esim pitsa päivänä päätettiin kuka sitä leipoo. Ja siinä sai sanoa jos jokin asia häiritsi. Kun sain ulkoilut viimein (3x15min) kävin kävelemässä ja röökillä. Tupakat oli kielletty ja joka kerta kotiloman jälkeen laukut ja vaatteet tutkittiin ettei tullut tupakkaa tai "vaarallisia" esineitä. Vihasin sitä. Mutta tiedän myös sen että se tehtiin meijän turvallisuuden vuoksi. Iltapala oli klo 19 ja puhelimet piti luovuttaa klo 21 mennessä jolloin jokaisen piti mennä omaan huoneeseen rauhoittumaan ja odottamaan seuraavaa päivää.
Lääkäriä tapasi ainakin kerran viikossa. Sai tietää miten hoitoa jatketaan, saako ulkoilut yms.
Mua pelotti joka kerta mennä lääkärille. Varsinkin sen jälkeen kun en päässyt siskoni häihin. Koska olin alaikäinen oli myös neuvotteluja joihin vanhemmat tulivat. Vihasin myös niitä. En halunnut että viiltelystä ja muista asioista kerrottiin vanhemille, huolestuvat vaan turhaan!
Huoneisiin mahtui kaksi henkilöä. Olin onnellinen, sain aina mukavan huonekaverin. Se kerkesi kolmesti vaihtua ku olin siellä.
Viikonloppuisin monesti osastot yhdistyi ja näki uusia kasvoja. Vaikka siellä oli selvät sävelet ja aika tiukasti pidettiin huolta mulle jäi sieltä hyvä mieli. Sain ystäviä joitten kans pidän vieläkin yhteyttä. Sillä ihmiset ei tuominut sua vaikka satutti itsään tai mietti joka päivä itsemurhaa. Me oltiin niin samanlaisia. Ne ymmärsivät mitä tarkotti paska olo! En todellakaan halua moittia muita ystäviä, ne ovat olleet myös uskomaton tuki! Mutta tiiän että arvaatte mitä tarkotan!
Jotkut asiat myös ovat sumentuneet, psykoosin takia. Alku ajoista on tosi hataria muisti kuvia mutta tätä kirjottaessa muistoja nousee mutta osa asioista jää tyhjäksi. Muistan sen kun löin nyrkin seinään, en kertonut siitä kenellekkään. Itkin yön kuinka kipeä käsi oli, se turpos! Menin lääkärille seuraavana päivänä, olin siellä hiljaa kädestäni mutta lääkäri huomasi turvotuksen. Jouduin menemään hyvinkään sairaalaan kuvauksiin. Tunsin itseni vangiksi, hoitaja käveli koko ajan vierelläni. Murtumaa siellä ei onneksi ollut vaikka lähellä oli. Myös sähköhoitoon mennessä hoitaja tuli mukaan, se myös ahisti. Sanotaan että muisti menee jos käy sähkössä ja se on totta!
Kirjotin kaiken mitä muistan. Kiitos kuuluu mun ystäville ja perheelle sekä sukulaisille! Tää vuos on ollu yhtä vuoristorataa! Mutta jokainen joka on mua tsempannu ni kiitos kiitoos! <3 ootte mun sydämessä aina!
Hyvää uutta vuotta jokaiselle! <3
-sara-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti