Mikael Gabriel esitti biisin lumi teki enkelin eteiseen. En muista että olisin pitkään aikaan itkenyt kahtena päivänä näin paljon. Uskon että todella moni voi samaistua kyseiseen biisiin ja sen sanoituksiin mutta ne olivat juuri kuin minun elämästäni. Ei ehkä se ensimmäinen säkeistö mutta se toinen. En ole vähään aikaan ajatellut itsemurhaa ja nyt kun kuuli ton biisin niin kaikki tuli vain mieleen.
Kuinka sekasin sitä on ollut, mitä on miettinyt, miksi ei ole tehnyt ja mitä on miettinyt kun on ollut siinä tilanteessa että nyt se elämä päättyy.
Muistan kun mä kävelin skidin Vantaanjoen vieres mietin mitä käy jos hukkuu. On ollu aikoi ja juttui mieles et oon halunnu vaa nukkuu. Se on tuttuu monelle meist nostan niille hattuu. Jokaselle joka koittaa selvii vaikka sattuu. Tätä tapahtuu vaa elokuvis tai elokuus et niil ois helppoo jotka joukost erottuu. Pimeet pään sisäl kukaan ei nää sitä ainoa ajatus on väärin toinen ääripää. Oon tavannu tuhansii sulosii, itsetuhosii tyttöi, noi jäbät ei vaa avaudu. Ja ite ymmärrän sen nytte se aika minkä menetät ei vaan ikinä palaudu. Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.
Yleensä oon miettinyt että jos tapan itseni teen sen lääkkeillä, mutta muistan kaksi tapausta jossa olen ajatellut hukuttautua. Ensimmäinen tapahtui vuonna 2013 kun olin mennyt ensimmäistä kertaa Kellokoskelle osasto hoitoon. Olin ollut kuukauden hoidossa ja minun piti päästä siskoni häihin. Kaikki oli valmista että menen sinne. En muista tarkkaan mistä hoitajat ja lääkäri sai tietää että olin suunnitellut hukuttautuvani oman siskon häissä. Itse en muista asiasta melkein mitään koska olin niin voimakkaassa psykoosissa. Mutta muistan sen kuinka olin ajatellut että tekisin sen silloin kun kaikki rakkaat ihmiset ovat siinä läsnä. Kertoisin heille että rakastan heitä. Ja muistan sen kuinka minulle kerrottiin etten pääse häihin, joutuisin olemaan osastolla. En kerro siitä fiiliksestä sen enempää mutta siinä kaikki se mitä muistan tästä tapauksesta. Nyt mietin vain kuinka itsekkäästi olisin toiminut, mitä minä oikein ajattelin?
Toinen tapaus oli joko vuonna 2013 tai 2014. Vanhempani asuvat aika lähellä järveä. Lähdin ulos koska minua ahisti niin paljon, ajatukseni oli mennä kävelylle että se helpottaisi. Kävelin kumminkin ajatuksissani suoraan järvelle. Silloin keksin että mä meen sinne. Se oli semmoinen päähän pisto, en ollut suunnitellut sitä sen tarkemmin. En edes ajatellut että vesi olisi kylmää, olihan syksy tai kevät. Kävelin laiturilla ja mietin oikeasti kuinka tummaa vesi oli, sinne mä jäisin. Unohtaisin kaiken. Kaikki päättyisi.
Mutta sitten en tiedä mitä tapahtui. Rupesin miettimään mitä kun minut löydetään? Mitä kun perheeni saisi tietää tapahtuneesta, kuinka itsekäs olisin. Miten voisin jättää ne tänne semmosen tempun jälkeen?
Mä en vieläkään tiedä mikä sai mut kääntymään kotiin. Kävelin kuin robotti ja en muista siitäkään matkasta mitään. Muistan vain sen kun olin melkein kotona ja vanhemmat tuli minua vastaan ja sanoivat että olivat lähteneet etsimään minua.
Oliko se näkynyt kuinka paha minun oli olla? En tiedä.
En haluakkaan tietää mutta mä en silloin tehnyt sitä. Jokin esti minua tekemästä sen ja nyt voin sanoa että olen onnellinen että olen elossa. Minulla on pitkästä aikaa mennyt hyvin! Ensimmäistä kertaa kolmen vuoden jälkeen olen lokakuussa kotona, yleensä olen ollut osastolla. Joko vapaaehtosesti tai pakko hoidossa. Mutta nyt, miettikkä, mä olen ihan hyvässä kunnossa, käyn koulua ja suunnittelen tulevaisuutta.
Tän tekstin kautta haluan sanoa että sieltä reunaltakin voi nousta. Sinä, juuri sinä voit päästä sieltä pois, Jokainen meistä voi parantua ja saada elämästä jälleen kiinni.
Mä en kirjoittanut tätä teksitä sillä että saisin jotenkin huomiota. Vaan siksi että jos yksikin ihminen uskaltaa tän perusteella hakea apua olen saavuttanut sen mitä tarvitsen. Tää teksti on todella henkilökohtainen ja minua jännittää julkaista tämä. Mutta teen sen silti, haluan että jotkut puhuvat myös niistä vaikeista asioista.
-Sara-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti