Muistan ensimmäisen kerran kuin satutin itteeni. Se oli marraskuussa 2011, mun vanhemmat oli ulkomailla. Kuulin alakerrassa siskoni juttelevan mummolle ja nauravan, mulla tuli itku. Tuntui että kukaan ei halua nauraa kanssani, kukaan ei halua olla kanssani. En osaa edes sanoin kuvailla sitä oloa. En tiedä mistä se idea syntyi mutta aattelin kokeilla. Se oli muovin pala ja silloin jäin siihen koukkuun.
Olin tarkka, pidin aina pitkähihasta paitaa ku olin satuttanut itteeni. En halunnut että kukaan huomaa, häpesin sitä paljon mutta se oli ainut tapa jollon tunsin olevani elossa. Sanon jo tässä vaiheessa että ei ole hienoa satuttaa, se on sairasta!!!! Siihen tarvitsee apua! Se ei ole mikään muoti ilmiö vaan kamala kokemus jokaiselle, huomiota saa muutenkin kuin tekemällä itselleen arpia!
Sitä jatkui ja kukaan ei aluksi huomannut. Mutta käyttäydyin muutenkin masentuneen tavalla niin kaverini hakivat apua. Muistan elävästi ne kerrat kuraattorilla kun ranteeni oli paskassa kunnossa mutta en vain uskaltanut sanoa, mielessäni pyöri koko ajan että täytyy sanoa mutta en vain pystynyt. Pelkäsin niin paljon.
Perheestäni kukaan ei tiennyt viiltelemisestä, kerran sisko kysy että miks sulla on laastari ranteessa... Sanoin äkkiä että siihen tuli haava niin hän vain ihmetteli että aika jännään paikkaan mutta asia jäi siihen. Olin niin huojentunut!
Nyt en pysty kirjottamaan enempää. Tämäkin pätkä tarvi hirveesti ponnistelua! Mutta selvisin, jatkan joskus jos pystyn.
-Sara
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti