Ahistava puheenaihe

Oon nyt lähihoitaja opiskelijoiden mukana opiskelemassa. Osa kursseista on mielenterveys. Ahistava. 

Haluaisin kertoa kokemuksia mutta en uskalla. Koska en halua herättää huomiota, en todellakaan. Mutta haluisin että muut oppii esim. masennuksesta potilaan näkökulmasta. 

En tiiä mistä keräisin rohkeutta. Tänään kerroin vahingossa potilaan näkökulmasta millasia on esim aamupalverissa. Aattelin kertoo yleisesti mutta se oli liian vaikeeta. Tuntu että jotkut ymmärsivät että puhun kokemuksesta. Ei se mua toisaalta haittaa, kirjotanhan mä tätä blogiakin julkisesti mutta vihaan eniten sääliviä katseita, vaikka sen tekisi vahingossa. Tämä ei ole paratumaton. Vaikka tuntuu sille. Tuntuu ettei vaan jaksa, onko pakko? Monesti oon kysynyt ton mutta mietin sitä joka päivä ja monesti. 

Toinen mistä haluan kertoa on että on tosi vaikee olla ilonen jos on ahistava olo. Haluaisin nauraa mutta ei pysty. Tää viikko on ollu tosi vaihteleva, jälleen. 

Toisinaan hyvä olla mutta joskus ahistus tulee niin voimakkaana ettei tiedä mitä tekisi. Pitäisi puhua aikuiselle mutta ei vaan jaksa/pysty. Kumpa saisin voimia edes siivota. En halua palata vanhaan. En halua olla aina viimeinen joka tekee juttuja. En halua takapakkia. Mutta mitä jos tekee kaikkensa eikä silti pysty. Itkettää. En pyydä muuta kun voimia edes olla aina iloinen. 

Kiitos kun luette ja anteeks jos ette tykkää! 

~sara