Mitä jos oisin luovuttanut?
No pidin sitä aina yhtenä vaihtoehtona ja pidän edelleen. Kaikki sanovat että voit jo paljon paremmin mutta mitä jos itsestä ei tunnu sille? Tiedän, pitäisi sanoa jollekkin. Mutta pelkään "seuraamuksia". Saisin varmaan hoitoa mutta en halua mennä enää takapakkia! En halua sairaslomalle, kotiin makamaan tai osastolle.
HALUAN jatkaa elämää.
Haluan valmistua ammattiin, töihin. En halua olla aina viimeinen joka joutuu tekemään kaiken vaikeimman kautta ja vuosia myöhemmin mitä toiset.
Masennus on niin epäreilu sairaus. Vaikka kuinka ajattelet että nyt lähti elämä nousuun niin tapahtuu jotain joka vie takapakkia ja paljon. Lopulta huomaat olevan aina samassa pisteessä.
Mietin monesti että jos oisin luovuttanut mun ei tartteis miettiä mitä teen elämällä, mitä opiskelen, parannunko tai mitä teen elämälläni. Kuulostas ihanalta.
Mutta ainut este on ollut perhe. Ja on edelleen. En halua niille mitään pahaa.
Osastolla sanottiin ettei ne pääsisi asiasta koskaan yli. Jotenkin en vaan usko sitä.
Mutta jos ajattelen että joku läiheinen lähtisi täältä ja oisin tiennyt asiasta en pääsisi siitä yli, saati antaisi itselle anteeksi. Mutta aina helpompi ajatella itseään.
Olisinko niin erinlainen että kukaan ei jäisi kaipaamaan?
Tiedän ihmisiä jotka ajattelisivat että arvasin tässä käyvän näin, vihdoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti