En ole vahva en..

Minun pelastukseni oli osasto. En sitä huomannut heti, enkä kahden kuukauden jälkeen kun kotiuduin ensimmäistä kertaa. Nyt myöhemmin osaan arvostaa asiaa ja olen onnellinen.
En ole onnellinen elämästäni tällä hetkellä, kaikki on edelleen vaikeaa mutta olen onnellinen että minulla on tuki takanani. On tarpeeksi hoitoa ja mahtavat läheiset!

Osasto elämä oli minulle vaikeaa, toivoin vain kuolevani. En onnistunut missään. Nyt kun luen päiväkirjaa ekasta osasto ajasta, masentaa. Joka sivulla on sana kuolema.
Jouduin osastolla miettimään kuolemaa, jos oikeesti tappasin ihteni. Ensimmäiset aatteeni olivat, että miten perheeni ja läheiseni toipuisivat siitä. Heille se olisi iso paikka, tiedän sen. Mutta aattelen että heille saattaisi olla pelastus kun minusta ei tarvitsisi olla koko ajan huolissan.


¨Se että oon miettiny et silloku oisin valmis tappaa ihteni ni ois meijän perhe koolla. Sen takia haluaisin, koska mulle perhe on aina ykköne ja haluan kuolla rakkaitten ihmisten keskellä.¨

Äskeinen katkelma on päiväkirjastani. Ei ole kevyttä luettavaa vaan rankkaa. Osastolla ajattelin että oisin turvassa iteltäni mutta se ei ollut totta. Satutin itseäni paljon, viiltelin, revin kynsiä sekä hakkasin nyrkin seinään ja oli lähellä ettei se murtunut. En ole ylpeä siitä, mutta ylpeä olen että uskallan julkaista minulle vaikeita sekä herkkiä tekstejä. Jokainen ei ymmärrä miksi satuttaa itseään mutta purin pahan oloni satuttamalla itseäni.

Osastolla suurin pettymys oli se kun en päässyt siskoni häihin. Sain tietää sen perjantaina ja lauantaina heidät vihittiin. Itkin, itkin koko päivän ja yön. Pettymys oli valtava, miks kaikki hyvä viedään multa pois? Onneksi mahtvat läheiseni keksivät että tehdään skype puhelu että näin edes kirkko osuuden. Edellen kun katson häistä videota minulle tulee valtava pettymys vain mieleeni. Tuntuu edelleen että petin perheeni. En tiedä onko se totta mutta ajatusta siitä että heidän tarvi olla hääpäivänä minusta huolissan tuntuu järkyttävälle.

 Mä tiedän että mun masennus on ollut rankka paikka niin mun perheelle, sukulaisille sekä ystäville. Mutta aina joku on jaksanu tsemppaa mua vaikeissa tilanteissa, nyt tilanne on se että ystäviä ei oo. Mä en todellakaan aijo julkaista mitään mun ja mun ystävien suhteista mutta toivon että jonain päivänä saisin ees osan takaisin siitä mitä ennen oli.

Kun minut uloskirjattiin hoitoa jatkettiin nurmijärvellä sekä kävin inttervalli jaksoilla kellokoskella. Pärjäsin kotona aina tammikuun loppuun asti, sitten tuli tilanne että menin jälleen kellokoskelle mutta nyt aikuisten puolelle. Olin kuukauden, taas pelastuin. Olen ollut monesti lähellä tehdä itsemurhan. Viime kellokoski jaksolla otin yliannostuksen, vietin yön eristyksessä. En ikinä enään halua eristykseen. Silloin päätin etten tapa ihteeni koskaan mutta nyt kun taas on vaikeeta myös itsetuhoset ajatukset ovat lisäntyneet huimasti.

Yksi asia osastolla on mahtavaa, ne ihmiset! Jokainen tsemppaa toisiaan ja on toisen tukena. Moni ihminen on jäänyt sydämmeen ja haluan tavata niitä myös osaston ulkopuolella! Kun paha olo tuli osastolla, aina löyty olkapää johon itkeä. Te kaikki tiedätte kenestä puhun, ainakin sydämmessänne.

Olen luvannut kertoa viime torstaista, tässä tulee. Koko torstai päivä oli kamala, itkin moneen otteeseen. Olin yksinäinen. Kellekkään en uskaltanut kertoa. Menin sänkyyn ja näin ylimääräiset lääkkeeni pöydällä. Laitoin yhelle ihanalle ystävälle viestin jossa kerroin kaiken. Hän huolestui paljon, yritti etsiä äitini numeroa mutta ei löytänyt joten hän soitti tay:hyn (tehostettu avohoidon yksikkö) Minä en vastannut kun sieltä soitettin, he ottivat äitiini yhteyttä. Äitini tuli lukseni ja kysyi pitäiskiö minut viedä osastolle. En halunnut. Juttelin äitin kanssa kaikesta, hän oli ihana ja ymmärsi. Äiti vei lääkkeeni pois etten ottaisi niitä. Olen onnellinen että oli noin huippu ystävä joka välitti! <3 Ilta vain paheni ja itkin. Lopulta nukahdin. Ja tässä tilanteessa olen jälleen.. Kotona on vaikea olla. Pelottaa koska en ole iteltäni turvassa täällä, joskus tulee taas tilanne että tuntuu kuolema paremmalta. Mitä jos kukaan ei tiedä siitä? Sitten minun on parempi lähteä katsomaan mitä elämän jälkeen on.

Jälleen kerran teksti joka on vaikea julkaista. Kerron rehellisesti kaiken, mitään säästelemättä. Tässä tulos, onko hyvä? Antakaa ideoita mistä kirjottaisin. :)
Kiitos, kiitos, kiiitos! <3