Miksi masennus on niin vaijettu asia?

Minun mielestä masennus on sairaus josta ei voida puhua suoraan tai ainkaan sairastunut ei pysty/halua kertoa siitä lähimmäisilleen. Pelkäävätkö ne läheisten reaktiota?
Omasta kokemuksesta voin sanoa että pidin masennuksen itselläni sen takia, koska en halunnut että läheiset huolestuvat! Mutta olin halunnut väärin, nyt tiedän sen.

Se että äitini ja isäni sekä muut läheiset saivat tietää sairaudestani, oli minulle kova pala. Kerroin ensin omasta pahasta olosta sekä itsetuhoisita ajatuksista ystäville. He soittivat äidilleni joka oli hänelle pieni shokki.. Tunsin syyllisyyttä siitä että äiti sai tietää ja vihoitelin kavereilleni!
Ajattelin silloin että paha olo menee pois, jokaisella on huonoja hetkiä mutta joka päivä rupesi tuntumaan vaikeammalta ja vaikeammalta.
Olin saanut sovittua kavereitten kanssa ja ajattelin että jos sanon niille jotain niin luotan että ne eivät kerro siitä enään kenellekkään. Mutta jälleen kerran luulin väärin. Tuntui siltä että miksi ihmiset eivät luota minuun? Mitä tein väärin?

Olin matkikan tunnilla, oveen koputettiin. Ajattelin vain että joku myöhästynyt tulee sieltä mutta ei.
Minua pyydettiin käytävään ja ihmettelin että mitä väärää olen tehnyt?
Pettymys oli suuri kun näin että siellä oli meidän koulun kuraattori. Ensimmäiset ajatukset olivat ¨miksi kukaan ei luota minuun?¨ ¨Mitä teen väärin?¨
Ensimmäiset kerrat kuraattorilla olivat kamalia, valehtelin kaiken mitä hän minulta kysyi.
Hän oli huolissaan minusta, miten jaksan kotona jossa kukaan ei huomannut pahaa oloani? Miksi ranteet olivat niiin huonossa kunnossa? Sanoin hänelle joka kerta että ei saa ottaa vanhempiini yhteyttä koska en halunnut että kukaan on huolissan minusta! Olin silloin sokea, enkä nähnyt että minulla meni todella huonosti.
Kaikki sanoivat minulle: ¨sinä jaksat, oot vahva ihminen¨, ¨masennuksen jälkeen olet vahvempi¨ yms..
Tuntui pahalta. että läheiset luottivat minuun niin, tuli paineita parantua. Pelkäsin jos epäonnistuin.

Kaikki mihin minä sen jälkeen ryhdyin tuntui ettei mikään onnistu! Olin taakka muille, minua ei kiinnostanut enään mikään. Esitin aina pirteetä kotona mutta tuli aika jolloin en jaksanut enään esittää.
Ysi luokka loppui, olin onnellinen että pääsin vaihtamaan koulua vantaalle mutta se ilo ei kauaa kestänyt sillä paha olo palasi. Koulu matkat olivat liian rankkoja, töitä oli melkein joka päivä ja urheilin silloin vielä paljon.
Kontakti nurmijärven mieliala poliklinikalle alkoi, jälleen kerran valehtelin mutta en päässyt siellä vähällä. Lopulta kaikken mielestä oli parempi että menisin osastohoitoon. En ollut turvassa kotona, kukaan ei voisi estää ikuisuuksiin toisen itsemurhaa, jäljet ranteissani pahenivat.
Kaikille sukulaisille sekä perheelle oli suuri yllätys kun pakkasin laukkuni ja menin ensimmäistä kertaa kellokoskelle.

Mutta olen niin onnellinen siitä että kaverini välittivät minusta niin paljon että tekivät asialle jotain, eivätkä katsoneet vierestä kun satutin itseäni joka päivä, enkä uskonut niitä vaikka he yrittivät puhua järkeä. Olen myös ikionnellinen että minulla on tämmöinen perhe sekä sukulaiset! Jokainen jaksaa tsemppaa mua ja uskoo täysillä siihen että paranen. (oma luottamus on edelleen kadoksissa)

Sain uskomattoman paljon viestejä ja soittoja kun aukaisin osaton oven. Kaikki läheiset otti yhteyttä ja auttoivat minua jaksamaan!

¨Tahtoisin olla lähellä,
istua kuunnellen.
Tahtoisin sinulle kertoa,
olethan rakas niin¨
-rakas sisko laittoi minulle

Minulle on tosi iso asia että julkaisen tämän, jatkan kertomista myöhemmin. Tähän ei mahdu kaikki. Haluan olla rehellinen ja toivon todella että tämä auttaisi jotakin jatkamaan elämää ja masennuksen voittamista!

Kiitos, kirjoitan pian uudelleen! :) <3