Asumispalvelu yksikkö

Mua ei pelota julkaista tekstejä omasta voinnista, kuinka satutan itseäni tai muusta mutta nyt mua pelottaa varmaan eniten elämässä.
Pidän itteeni huononpana ku en voi asua omillaan mutta tätä tää tällä hetkellä on.

Sossu ehotti mulle mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksikköä. Ensimmäinen ajatus oli että ''kyllä mä pärjään omillaan, en halua asua semmosessa paikassa missä on hoitajia mutta käydään kattoon.''
Kävin tutustumassa Vantaalla yhteen yksikköön ja yllätyin positiivisesti. Aattelin että ei se paikka mulle ainakaan mitään huonoo tee.

Tässä on kuvia minun huoneestani:

Muutin tänne 7.5 ja mua jännitti tosi paljon! Olin vaan omassa huoneessa, en uskaltanu tutustua kehenkään. Ahisti joka päivä vaan enemmän, en luottanut keheenkään. En edes hoitajiin. Mun on pakko tutustua ihmisiin enemmän ennenkun voin kertoa itestäni. Osallistuin kaikkiin ''pakkollisiin'' ryhmiin mutta pidin omat asiat itelläni.

Mulle sanottiin että mun asiat paranee kahessa kuukaudessa, pääsisin sen jälkeen omaan kotiin parempi vointisena. Ensimmäinen kuukausi meni hyvin, peitin kaikki tunteet. Toisena kuukautena opin luottamaan hoitajiin ja kerroin itestäni. Kun kaksi kuukautta oli mennnyt iski paniikki, joutuisin pois. En halunnut.

Muistan sen päivän kun oli ihanan lämmin ja menin puistoon muiden asukkaiden kanssa. Päätin etten menetä mitään jos soittasin sossulle ja kertosin etten ollut valmis omaan kotiin. En pärjäisi ihan arkisissa asioissa kuten kaupan käynnistä. Minusta ei ollut siihen. Onneks mun huippu sossu sanoi ettei olisi ongelma jatkaa asumistani täällä. Sovittiin että syyskuunloppuun tehtäisiin sopimus. Mutta täällä asun edelleen ja olen siitä onnellinen!!
En tiedä meneekö puoli vuotta vai kaksi vuotta että voin muuttaa takaisin omaan asuntoon mutta enää en kiirehdi sillä. Haluan olla siihen oikeasti valmis sitten joskus. Annoin entisen asuntoni pois, ihan turhaan pidän niin isoa painetta joka päivä mukanani.

Aloitin koulun, mua jännitti ihan sikana! Mitä jos kukaan ei tykkäisi minusta?

Vei tosi paljon voimia nousta sängystä joka aamu ja mennä kouluun esittämään jotain mitä mä en ollut. Tai olin ehkä joskus ollut. Iloinen ja sosiaalinen. Piti tutustua uusiin ihmisiin ja näyttää että kaikki oli hyvin vaikka sisällä taistelin elämästä joka hetki.

Tulin koulun jälkeen ''kotiin''. Pesin naaman ja vaihdoin naaman. Huokasin helpotuksesta. Nyt pääsen nukkumaan ja keräämään voimia huomiseen. Siitä mun päivät koostu. Halusin olla valmis kouluun. Halusin valmistua 2018 keväällä ja sen eteen tein töitä ja paljon!

Mutta sitten tuli kunnon romahdus! Koulussa kaikki meni hyvin, sain tehtävät ajallaan valmiiksi ja sain uusia kavereita. Mutta koulusta palattuani olin ihan toinen ihminen, itkin vain kuinka en jaksa enään. Halusin vain kuolla, en nähnyt muuta vaihtoehtoa enää.
Lopulta tajusin etten voi laittaa koulua terveyden edelle.

Pitäisi keskittyä itteeni. Vihaan kattoa itteeni peilistä ja todeta että jälleen epäonnistuin. Kuinka huono ihminen olen?  Antaisin kaiken jotta oisin vain terve ja onnellinen. Sitä minä en ole.

Kuten yksi hoitaja sanoi että ''meni kuukausi ja aina kun sinun vointia kysyi sanoit että kaikki on hyvin.'' He olivat puhuneet palavereissa että kumpa ton tytön ulkokuoren sais purattua ja nähdä millainen ihminen siellä oikeesti on.

Tiedän, minulla on kova ulkokuori joka on iloinen ja jaksavainen. Mutta oikeasti olen ihan suoraan sanottua paskana ja rikki. Täällä se on helppo sanoa mutta ei muualla.

Toivottavasti tykkäätte tästä. Parempaan en pysty ja tsemppiä kaikille! <3

-Sara-