Kellokoski jakso, mitä tapahtui?

En kerro itseni satuttamisesta että saisin huomiota vaan että kaikki tajuaa että jos tekee itselleen jotain semmoista tarvitsee apua!!

Koulua oli kulunut kuukausi kun ahistus palasi vahvempana kuin normaalisiti. Kuten kerroin viime tekstissä kuinka erilainen olin koulussa ja kotona.

Iltasin itkin ja viiltelin. En jaksanut koulua. En jaksanut mitään.
Hoitajat olivat huolissaan. Mun oli edelleen vaikea puhua heille mun voinnista joten kirjotin. Ne tekstit oli kaikkea muuta kuin positiivisia. Mun huone ratsattiin ja otettiin kaikki terävä pois. Mutta sanoin jo silloin hoitajille että se on turhaa, voisin rikkoa mitä vain ja viilellä. Ja sen myös tein.

Oli ''tavallinen'' ilta ja halusin satuttaa itseäni, minulla ei ollut mitään millä tehä. Otin kukkavaasin ja rikoin sen. Siitä kuului kamala ääni ja ajattelin että nyt jäin kiinni En jäänyt.
Vaikka käyttäydyin tyhmästi jotenki tiedostin että tarvitsin apua. Vein hoitajille yksitellen lasinsiruja.

Menin juttelemaan sairaanhoitajalleni polille, silloin täältä hoitajat lähti mukaan. Hoitajat kertoivat kuinka huolissaan he olivat, tekivät ne mitä vain sara satutti itseään ja puhuu itsemurhasta enemmän kuin koskaan. Ja se oli totta. Jotenkin päätin silloin olla rehellinen, kerroin kuinka minun huoneessani oli teräviä esineitä ja kuinka olin varastoinut lääkkeitä. Kaikki haettiin pois huoneestani, minulle tuli tyhjä olo. Mitä teen jos ahistaa? Missä oli ne lääkkeet?

Kun satutin itseäni, en hakenut huomiota, sain tuntea edes hetken kipua. Koko aikanen ahistus unohtui hetkeksi. Tiedän se on sairasta mutta edelleen jos satutan itseäni teen sen ainoastaan että tunnen jotain muuta.

Oli tavallinen syyspäivä 6.10.2015, menin aamupalalle. Mun lempihoitaja oli töissä. Hänelle olin kertonut kaiken. Hän on ihana ihminen! Osasi aina auttaa ja häneen luotin.
Hän pyysi minua kansliaan ja  sanoi että on jutellut sairaanhoitajan kans ja ne eivät voi pitää minua tällä, olin liian vaarallinen itelleni. Minulle oli tehty lähete kellokoskelle.
Mulla meni hermo ja huusin ''SINNE MINÄ EN MENE, EN HALUA!!'' Kysyin tosissaan että mitä jos otan hatkat. Sain vastaukseksi että musta tehtäisiin ilmoitus poliiseille.
Itkin, en halunnut. Vihasin kellokoskee, en saisi sieltä apua. Tiesin sen jo silloin. Mutta olisin tehnyt mitä vain en olisi saanut valita toisin. Ainut mitä siinä tilanteessa sain valita oli että lähenkö sinne ambulanssilla vai viekö hoitaja. Valitsin auto kyydin.


Itkin koko matkan kellokoskelle, muistan kun radiosta soi 2080 luvulla ja hoitaja lauloi sitä. Mietin miten selitän tän vanhemmille että olen jälleen menossa kellokoskelle.
Kun astuin osastolle itkin vain enemmän, en saanut sanottua mitään. Kellokosken henkilökunnalle kerrotiin kaikki tarpeellinen.
Ainut mitä sain sanottua oli ''saanko mennä röökille?''
Sain hoitajan mukaani, päätin silloin soittaa äitille. Itkin valmiiksi enkä saanut suustani muutakuin ''oon kellokokella, osastolla 1''
Annoin puhelimen hoitajalle joka kertoi kaiken tarpeelisen.

Ensimmäiset päivät nukuin väsymystä pois. Nukuin päivät ja yöt. Näin lääkäriä joka teki lääkemuutoksia. Halusin vain pois kellokoskelta. En halunnut ees koittaa parantua.

Nyt uskallan sanoa jo että se reissu oli kellokoskelle ihan turha. Ainut apu mikä oli se että lääkkeitä vaihdettiin. Mutta en uskaltanut jutella siellä hoitajille, ahisti koko kellokoski, en edes halunnut apua sieltä. Pääsin vihdoin 19.10 pois.
Sanoin täällä hoitajille kuinka turha käynti se oli. Ensin hoitajat eivät ymmärtäneet miksi en edes yrittänyt saada apua mutta vihdoin hekin ymmärsivät että tää on ainut paikka missä haluan edes koittaa parantua, tuttu ympäristö,tutut hoitajat ja ihana ystävä joka tsemppaa! <3

Huh, tulipas pitkä postaus! <3:llä sara :)