Huh huh, tässä melkein yhdeksän kuun aikana on tapahtunut ihan hurjasti kaikkea. Tulee monta tekstiä ennen kuin olette ''kärryillä'' minun elämästä ja mitä minulle kuuluu nyt. On jotenkin vaikea aloittaa kirjottamista kun ei tiedä mistä aloittaa mutta jos kerron mitä on tapahtunut kun lopetin tämän kirjoittamisen.
Asuin toisiaan silloin vielä omassa kodissa ja elämä meni suht koht hyvin. Kävin koulua ja olin harjoittelussa päiväkodissa. Mutta sitten tapahtui romahdus. Tuntui ettei jaksa päivääkään ja sängystä jaksoin nousta ainoastaan jos tiesin kotikuntouttajan tulevan tai oli pakollinen meno. Tiesin ettei näin voi jatkua.
Samoihin aikoihin kotikuntouttajani sanoi että en tarvitse hänen apuaan ja jos tilanteeseen tulee muutos ota yhteyttä. Olin ihan ihmeissäni, en tiennyt mitä tehdä. Olenko tosiaan niin hyvä näyttelemään että edes hän ei huomannut pahaa oloani?
Silloin päätin että jos en tee jotain minua ei kohta ole. Otin itselleni todella ison askeleen, uskalsin laittaa kotikuntouttajalle viestin jossa kerroin kuinka paha minun on olla, minulla ei ole syytä nousta sängystä tai kuinka en jaksa edes nähdä ystäviäni.
Silloin mietin tuliko otettua typerä askel että onko tästä mitään hyötyä, olin väärässä. Ihana kotikuntouttajani otti asiakseni hoitaa minua edes pikkuisen jaloilleen. Tajusin ettei omilleen muuttaminen ollut paras ratkaisu. Oli pakko myöntää että epäonnistuin, jälleen. Kukaan joka ei ole kokenut hirveätä epäonnistumista ei tiedä miltä minusta tuntui. Menetin kaiken.
Päätin kumminkin hakea kouluun ja ajattelin että kunhan kesän levähdän jaksan koulun. Lopulta menetin oman asunnon. Olen siitä päätöksestä iloinen, en nyt ole siinä kunnossa että jaksaisin hoitaa omia asioitani. Kaikki asiat eivät tapahtuneet hetkessä ja kun sossulleni soitetiin ja kerrottiin tilanteestani hänellä oli minulle asumismuoto joka voisi toimia. En jäänyt yksin. Mietin päätöstäni kauan, haluanko pois omasta asunnosta ja jälleen hoitajien ympärille? Mutta kuten minulle on monesti sanottu, jos tilanne oisi jatkunut pidempään noin huonosti en kirjoittelisi tätä tekstiä enään. Haluaisin kertoa kaiken jo nyt mutta sitä ei jaksaisi kukaan lukea :D kerron kyllä missä asun nyt, mitä teen nyt ja mikä iso päätös minun täytyy vielä tehsä tänä vuonna.
Mutta kerron loppuun jotain positiivistakin, olen löytänyt maailman parhaan ystävän. Soitan hänelle niin suruissa kuin iloissanikin ja hän tekee saman. Joka aamu lähetän hänelle ensimmäisen ääniviestin ja illalla viimeisen. Meillä synkkaa niin hyvin, samat asiat naurattaa ja itkettää. Kummatkin on kokenut elämässään paljon pahaa ja se varmaan meitä yhdistää. Haluan sanoa hänelle myös tätä kautta että ISO KIITOS !! <3
Tässä oli pieni valaistus mitä on tapahtunut, kirjoitan mahollisimman pian lisää ja toivottavasti tykkäätte :) Kiitos kaikille! -Sara-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti